sunnuntai 11. elokuuta 2013

...sillä kyllähän rouvan kukat kertovat jotain rouvasta itsestään

Huomasin tässä yksi päivä aika säikäyttävän jutun; olen muovikukkaihminen.
Kyllä! Asuntomme on täynnä ostamiani tekokukkia. Aika ällöttävää. Itse "kukat" eivät suinkaan ole ällöttäviä, enhän niihin muuten olisi ihastunut, mutta sen tajuaminen, että kotimme on täynnä tekokukkia, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Minulla on valehtelematta viisi erillistä tekokukkapuskaa plus muovimurattiköynnös alle 50 neliön asunnossamme. Tsiisus. Olenko joku 80-luvun mummo? Tekokukkaklaanini kasvoi viime viikolla kahdella puskalla, kun raavin päätäni IKEAssa pähkäillessäni, että mikä soma pikku kasvi jaksaisi kasvaa myös kylppärissä tai kodihoitonurkkauksessa, eli paikoissa, jonne aurinko ei todellakaan paista. Jälleen ainut vaihtoehto: eloton kukka. How original!

Muovikukkavillitykseni ei suinkaan johdu siitä, etten nauttisi elävistä kukkasista. Päinvastoin, ne ovat minulle suuri rakkaus ja ilon lähde. Niitä vaan tulee ostettua harvemmin ihan siksi, että ne kestävät kauniina niin harmillisen vähän aikaa, ja jos meinaisin koristaa niillä jokaisen kohdan, mikä tällä hetkellä on muovikukkien valtaama, voisi olla, että kukkaroni ei pian suostuisi avautumaan minulle enää. On minulla sentään viherkasveja. Sellaisia, joiden kastelun unohtuminen ei haittaa. Minulla on ollut kaksi orkideaa, joiden lopulta karuun ulkonäköön olen ollut sittemmin niin kyllästynyt, että olen "unohtanut" viikoittaisen kastelun ja antanut niiden kuolla. Kukka-parat. Ostan oikeita kukkia itselleni palkkioksi siivouspäivän jälkeen, tai jos löydän upean Reilun Kaupan ruusukimpun vitosella lähikaupasta. Otan aitoja kukkia aina ilolla vastaan, ja ihastelen niitä päivittäin aina niiden kuolemaan saakka. Ehkä voisin ruveta pitämään aitoa kukkakimppua vaikka vaan yhdessä paikassa. Muutama euro viikossa tuoreisiin kukkiin ei olisi paha.

Lupasin joskus itselleni eläessäni opiskelijaelämää melko ankeassa soluasunnossa, että kun minulla olisi oma koti niin minulla olisi aina valkoisia leikkokukkia. Buah :D Lupaus, jota en arvatenkaan ole pystynyt pitämään. Mutta nyt rouvastuneena voisin yrittää uudelleen. Kukat ovat sitä arjen estetiikkaa. Pieni ja kaunis juttu, joka piristää arjen keskellä. Kukat ja kasvit myös tekevät kodista kodikkaan. Minulle tulee tunkkainen olo tiloissa, joissa ei yhtään viherrä.

Muovikukkieni puolustukseksi haluaisin kuitenkin sanoa, että nykyään löytyy aivan ihanan näköisiä tekokukkia. Tämänhetkiset suosikkini ovat Amanda B:stä jo pari vuotta sitten löytämäni kimppu pitkiä, valkoisia neilikoita, sekä kolme valkoista pionia Pentikistä. Tykkään niistä ihan sikkenä. Eniten tässä jutussa minua huvittaa se, etten ollut tajunnut asuntomme muovikukkien paljoutta ennen tätä taannoista silmät avaavaa välähdystä. Minua huvitti myös reaktioni, sillä huomasin selvästi olevani ennakkoluuloinen muovikukkia kohtaan, vaikka tähän päivään saakka olin vallan rauhallisena elellyt niiden keskellä. Ehkä minulla (kuten varmaan aika monella muullakin) on se pinttynyt kauhukuva mummon ikkunalaudalla lepäävistä, karvaisen samettisista muovipelargonioista. Paitsi että ne oli ehkä mummon naapurin. Meidän mummolla on aina ollut aidot pelargoniat.


Onko nuo pionit nyt niin pahat? Me likey!


Tästä lähtien pidän huolta, että meillä on ainakin kerran kuussa tuoreita kukkia ruukussa. Ja muina hetkinä elän onnellisena muovikukkien keskellä. Sillä vähänkö meidän kylppäri olisi ankea, jos sen nurkassa ei kasvaisi murattia. Vaikkakin muovista.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti