Kuumeettomuudesta

Bongasin ystäväni suosittelemana uuden Lily -blogin nimeltään Vauvakuumeeton (www.lily.fi/blogit/vauvakuumeeton).
Mielenkiintoista ja itselleni ajankohtaista tekstiä. Vähän kuin oma sivublogini.


Minua oikeasti vähän hävettää myöntää, että vauvakuumetta ei tämän ikäisenä kuulu.
Olen naimisissa oleva, vakiotöissä käyvä, peruskuntoinen ja terve 27-vuotias nainen, eikä viisari ole missään vaiheessa värähtänyt tarpeeksi siihen suuntaan, että olisin kokenut "ahaa-elämyksen" äidiksi tulemisesta.


Haluan kyllä tulla äidiksi. Joskus. Se on ollut selvää pienestä saakka. Olen suunnitellut lapsille nimiä ja nähnyt aina itseni lapsiperheen äitinä, kun mietin elämääni esimerkiksi nelikymppisenä.


Vuodet kuitenkin vierivät eikä vauvakuumetta kuulu.


Lähiaikoina olen ajatellut asiaa paljon. Sitten tajusin, että mitäs minä tässä murehdin? Tuskin joka ikisellä äidiksi haluavalla naisella tulee hetki, jolloin kuume alkaa nousta. Ehkä rauhallisesti ja neutraalisti asiaan suhtautuminen onkin parempi! Silloin ei synny niin helposti niitä pettymyksiäkään, jos homma ei heti tärppää.


Jossain vaiheessa ajattelin, että lapset on tehtävä ennen kolmeakymppiä.
Olisihan se hienoa, että minulla olisi vielä viriilejä vuosia jäljellä, kun lapset lähtevät kotoa. Haluan käyttää eläkeikäni matkustellen ja kynien kukkapenkkiä, en riidellen teini-ikäisen kanssa kotiintuloajoista.


Olen miettinyt oman vauvakuumeettomuuteni syitä. Johtuuko kuumeettomuus oikeasti siitä, etten haluaisi lasta, vai kenties siitä, että pelkään taantuvani liian lepsuksi äidiksi (lepsut lässyn-lässyn -äidit ovat yksi pahimmista asioista, mitä tiedän) koska en jaksa pitää kuria? Vai siitä, että oma lapsuuteni oli ajoittain todella rankka? Vaiko siitä, että en olisi ehkä ihan valmis vielä luopumaan kaikista itsekkäistä tavoistani ja lapsellisista toimintamalleistani? Vanhemmuus on jotain, minkä otan todella vakavasti. Olenko valmis olemaan tarpeeksi vakava?


Tällä hetkellä olen (loppujen lopuksi) sitä mieltä, että kun kuitenkin haluan äidiksi, niin miksi pitkittää asiaa turhaan monen monta vuotta? Mitä oikein odotan? Miksi ajattelen, että oma elämä päättyy siihen, kun lapsi tulee?
Kyllähän elämä lapsen tultua muuttuu, mutta moni "mammakaverini" sanoo, ettei osaisi kuvitellakaan elämäänsä ilman lapsiaan. Harva varmaan loppujen lopuksi katuu vanhemmaksi tuloa.


Nykyään meillä naisilla sentään on vaihtoehto. Saamme kyseenalaistaa äidiksi ryhtymisen. Vielä lapsettomat ja lapsia haluamattomat taitavat jäädä alakynteen, mutta tänä päivänä on jo ihan OK valita ura, matkustelu tai vaikkapa ihan koko elämän kestävä sinkkuus.
Minulle yksin jääminen ei olisi luontevaa, eikä uraputkikaan kiinnosta. Matkustella voi perheellisenäkin, tai jättää lapset hoitoon (olenko kamala, kun ajattelen, että tahtoisin varmasti joskus viettää loman ilman lapsia?).
Meillä naisilla on siis mahdollisuus punnita vaihtoehtoja. Olisikin tyhmää ryhtyä niinkin suuren asiaan kuten vanhemmuuteen ajattelematta asiaa etukäteen ollenkaan.
Kaikissa yllä mainitsemissani vaihtoehdoissa on puolensa, mutta näkisin itseni kuitenkin onnellisimpana, kun minulla olisi perhe.


Turhaan siis ehkä stressaan aiheesta.
Finnejä tulee nykyään vähemmästäkin.


Elämä menee just niin kuin sen pitääkin. Pakko uskoa siihen, että kaikki järjestyy parhain päin, aikanaan.


“Man can live about forty days without food, about three days without water, about eight minutes without air...but only for one second without hope.”
-Hal Lindsey


...mutta ilman hauskaakin voi olla viinaa!
(Ainakin positiiviseen pissitikkuun asti) ;)
(->Yksi niistä itsekkäistä ajatuksistani: "Mm-mut.. mites viininjuonti?")
Virkeää loppuviikkoa!





Kommentit

Näistä lukijani tykkäsivät