Ikääntymisestä

Ajauduin tässä ajattelemaan vanhenemista, sillä satuin saman päivän aikana keskustelemaan ystäväni kanssa julkkisnaisten kauneusleikkauksista ja katsomaan elokuvan Last Vegas, joka kertoo neljän seitsemissäkymmenissä hiihtelevän miehen ystävyydestä, vanhenemisesta ja railakkaasta polttariviikonlopusta Las Vegasissa.

"Keskustelu" "kauneus"leikkauksista eteni tyyliin näin:

Minä:

"Entäs tää!"

(kuva: iltalehti.fi)

Ystäväni:

"Joo, huhhuh! Tuokin oli joskus kaunis nainen. Mutta mites tämä"

(kuva: stara.fi)

Sca-ry.

Sen jälkeen keskustelin vielä työkaverini kanssa aiheesta ja totesimme, että vanheneminen on todellakin surullinen juttu; ihossa näkyy huonot elämäntavat heti eikä se palaudu tai uusiudu lähellekään samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Kun iho vaatii koko ajan enemmän huolenpitoa alkavat "pienet operaatiot" jossain vaiheessa varmasti houkuttaa. Viimeistään silloin, kun joudut käyttämään pyykkipoikaa apuna levittäessäsi luomiväriä tai ollessasi naama näkkärillä joku tulee ja tarttuu sinua "alaposkista" ja ravistelee kuin pientä bulldogia, "Woivoiwoi!".
Hymyhän häivyttää alleen mukavasti tällaiset "roikkuposket", jotka meille kaikille jossain vaiheessa väistämättä tulee. Mutta kuka jaksaa hymyillä tai näyttää yllättyneeltä 24/7? Ei kukaan. Sitä paitsi ilmeilystä tulee vaan lisää ryppyjä.

Ja ikään kuin koristeena kakun päällä vielä näin lähempänä kolmeakymppiäkin iho voi ihan yhtäkkiä sanoa "hä-hää" ja puskea pikkupikku aknen.
"Luulitkos päässeesi meistä?!", sanoi kasa näppylöitä meikäläisen naamalla pari kuukautta sitten. Sillä hetkellä siirryin aikakoneella vuoteen 2000. Parilla pienellä silmänympärysrypyllä höystettynä, toki. Onneksi nykypäivän meikit ovat ihan eri luokkaa kuin silloin 13-14 vuotta sitten. Kunnon pakkelikin voi näyttää "luonnollisen kuulaalta". 
(At least I tell myself so.)

Surullisinta vanhenemisessa henkilökohtaisella tasolla on kuitenkin elinvoiman ja kropan hallinnan menettäminen, ja se, että mieli jaksaisi vielä, mutta kroppa sanoo "Stop".
Last Vegas oli hyvä elokuva monella tavalla, mutta yksi juttu jäi päällimmäisenä mieleen. Se oli Michael Douglasin hahmon turhautunut lausahdus
"We were 17 just 5 minutes ago. I mean, it was yesterday.
I just don´t know where it all went, you know?" 
- liikutusta heruttelevan musiikin säestämänä, tottakai.

Niin se on. Elämä menee kuin siivillä.

On älyttömän tärkeää muistaa pitää hauskaa ja tehdä tyhmältäkin tuntuvia juttuja, kun siihen on mahdollisuus.
Vanhana ei varmasti kaduta ne jutut, joita on tehnyt, vaan ne, joita ei ikinä uskaltanut.

Ihaninta Last Vegas -leffassa oli (huippujen näyttelijöiden ja "peed my pants" -huumorin lisäksi) sen ystävyyttä ylistävä sanoma. Jos elämässä tärkeintä on perhe, niin kyllä ystävät ovat osa sitä. Minulla on muutenkin niin monta perhettä, että sama katsoa lähimmät ystävät yhdeksi niistä.

Last Vegas: Kevin Kline, Morgan Freeman, Robert de Niro, Michael Douglas

Ja kenenkäs kanssa sitä mieluummin vanhenisi, kuin niiden perheenjäsenten kanssa? Siinäpähän sitten yhdessä istutaan ja itketään ryppyjä, kaadetaan lasit punaista ja nauretaan vähän päälle. Ihastellaan toistemme karvaa kasvavia luomia ja autetaan vierustoveria raapustamaan lehti-ilmoitusta

"EN JUHLI
merkkipäivääni.
*tähän semmonen murjottava kuva, jossa posket roikkuu*
-O. Timonen
Kuopio"

Vanhenen taas parin viikon päästä. Ja kyllä, JUHLIN merkkipäivääni. Vielä vanheneminen ei ahdista niin paljon, etteikö synttärit olisi hyvä syy kerätä muutama rakas saman pöydän ääreen.
Bileet pystyyn!

Jospa minun lehti-ilmoitukseni vuonna 2067 näyttäkin tältä:

"PARTY ROCK!
BILEET MEILLÄ. TUO IHTES JA VARA-ALKKARIT.
TARJOAN POOLIA.
-O. Timonen
Kuopio


("Kuopio"...?
...ehkä kuitenkin Laguna Beach?)