Päivittelyä
Voi että, kylläpä viime kerrasta on aikaa! Blogini oli vähän aikaa aktiivisena Lily.fi -sivustolla, mutta se ympäristö ei inspiroinut minua ja nyt kokeilenkin josko inspiroituisin jälleen täällä, missä kaikki alkoi vuonna 2013.
Nyt minulla on jälleen enemmän aikaa kirjoittelulle; olen juuri aloittanut elämäni toisen (ja kaikella todennäköisyydellä viimeisen) äitiyslomani! Ajattelin aina, että olisi kamalaa saada lapsi vuoden pimeimpään aikaan, marraskuussa, koska pienen vauvan kanssa tarvitsisi kaiken mahdollisen energian (myös valon muodossa) mitä vain irti voi saada, mutta täytyy myöntää että nyt ajatukseni ovat kääntyneet ihan päinvastaisiksi; miten ihanaa onkaan käpertyä vauvakuplaan, viettää ihan rauhassa lapsivuodeaikaa ja unohtaa ulkomaailma hyvällä omallatunnolla siksi aikaa kun paranee fyysisesti synnytyksestä. Kun minä ja vauva olemme keränneet ensimmäiset viikot voimia alkaakin yksi vuoden ihanimmista ajoista: JOULU. Ja siitä taas päiväkin alkaa pikkuhiljaa pitenemään. Kerrassaan täydellistä.
Mitä meidän perheellemme kuuluu sitten viimekertaisten kirjoittelujen? Melkoisen hyvää. Meidän kotonamme asustaa kohta neljävuotias tytön tyllerö, joka on ihan mieletön persoona. Hänen kanssaan aika ei käy tylsäksi. Tyttäreni on kasvanut hauskaksi, suloiseksi tättähääräksi joka saa läheistensä sydämet sulamaan erilaisilla aikuismaisilla lausahduksillaan. Itse olen kasvanut äitinä rauhallisemmaksi ja oppinut relaamaan aika paljon; tajunnut sen, että kaikki on vaihetta. (Olen nyt jälkeenpäin lukenut tämän joka kerta että "VALHETTA". Ehkä ne kakkamaiset hetket on todellisuudessa just sitä - harhakuvaa, jota itsellemme syötämme. Eikö kaikki olekin oikeasti ihan OK?)
Lelut ei majaile olohuoneen lattialla ikuisuutta, tämä uhmavaihe ei kestä loppuelämää, minusta ei tunnu enää huomenna näin pahalta kuin juuri nyt ehkä tuntuu ja kaikki on kiinni perspektiivistä. Joka toinen päivä tuntuu että kaipaisimme kipeästi jotain perhekurssia, jolla opettelisimme ihan perus perhedynamiikkataitoja. Koska kukaan ei kuitenkaan ole tullut sellaista kurssia tarjoamaan kotiovelle (luin muuten että legendaarinen Supernanny -konsepti alkaa toimia Suomessakin!) niin homma on jäänyt "ois ehkä ihan hyvä juttu" -tasolle. Toisaalta toivo elää sen suhteen, että yhdessä opimme luomaan meidän perheellemme sopivan tavan olla yhdessä ja ratkoa konflikteja.
Miltä sitten toinen, yllättävä raskaus on tuntunut?
Shokilta. Romahdukselta. Jännittävältä. Innostavalta. Tarkoitetulta. Pelottavalta. Rampauttavalta. Tähtiin kirjoitetulta. Raskaalta. Onnelliselta. Lahjalta.
Olen saanut pitkän sairaslomani myötä kamalan paljon aikaa työstää viimekertaista, epäonnista synnytystäni ja jäsennellä toiveeni seuraavaa synnytystä varten. Se on ollut hermoja raastava tie, mutta sen läpikäyminen on ollut pakko ottaa lahjana; ilman tätä raskautta en ehkä olisi koskaan uskaltanut käydä näitä asioita näin syvällisesti läpi. Olen lukenut tuntikausia, tehnyt mielikuvaharjoituksia, kokeillut akupistepainantaa, tehnyt joogaa ja meditaatiota ja pyrkinyt peloista ja ahdistuksesta eroon. Välillä ne saavat minusta yliotteen ja välillä taas tunnen pitäväni ne onnistuneesti lieassa. Nyt, kun jäljellä on enää nelisen viikkoa laskettuun aikaan on pakko pyrkiä keskittämään ajatukset tuohon hetkeen, jolloin (toivottavasti) se pahin on ohi ja saan pitää uutta perheenjäsentämme vihdoin sylissä. Pakko ajatella todennäköisyyksiä ja todennäköistähän on, että kaikki tulee menemään hyvin. Olen käynyt pelkopolilla ja tein vihdoin, vuosien mietinnän jälkeen päätöksen sektiovaatimuksesta 30. raskausviikon tienoilla. Elektiivinen sektio tuntuu minulle ja vauvalleni kaikkein turvallisimmalta ja varmimmalta tavalta saattaa tämä taival päätökseen. Pohdinta oli työläs, sillä joka paikassa raskaana oleva kuulee ainoastaan alatiesynnytyksen luonnollisuudesta ja paremmuudesta ja sektion dramaattisuudesta ja huonoista puolista - syyt tälle ovat moninaiset ja voin avata niitä ihan erillisessä postauksessa, mutta keino jolla itse pääsin asian kääntöpuolelle ja lopulta saavutettua asian suhteen mielenrauhan oli asioista itse runsaasti selvää ottaminen. Olen toki myös yrittänyt työstää traumaani niin, etten joutuisi paniikkiin jos synnytys käynnistyisikin spontaanisti. Se on ollut vaikeaa sen jälkeen kun on tiedostanut että suurimmassa osassa alatiesynnytyksissä on jonkinlaisia komplikaatioita, joista itselläkin tosiaan on kokemusta useasta. Kuitenkin ammatti-ihmisten kanssa asiaa työstettyäni olo on tällä hetkellä melkoisen positiivinen ja elämänmyönteinen. Kaikki menee niin kuin pitääkin. Viimekertaisillekin tapahtumille on joku syy. Ehkä pystyn omien kokemusteni kautta olemaan avuksi jollekin toiselle. Ainakin opin tuntemaan itseäni taas vähän paremmin ja luottamaan siihen, että tulen selviämään elämässä vaikeistakin paikoista.
Nyt viimeisten raskausviikkojen missio on edelleen rentoutua, tankata mahdollisimman paljon kaikkea ravintorikasta ja nauttia täydellisen kauniista ruskapäivistä. Kirjoittelen teille kaikesta tällä hetkellä minua inspiroivasta ja toivottavasti saan piristettyä teidänkin päiväänne kivoilla kuvilla, mietteillä ja vinkeillä. Tämän syksyn blogiaiheet pyörivät pullottavan napani ympärillä; kosmetiikkatuotteet, jotka saavat tuoreen äidin hehkumaan; kirjavinkit, joiden avulla syksyn pimeys unohtuu (viimeksi vauva-aikana minulta unohtui koko lukemisharrastus, ja sen kyllä huomasi - better luck this time!); reseptit, joilla saat kerättyä tarvittavaa rasvavarastoa talven varalle (hähhää); raakoja faktoja äitiydestä ja vanhemmuudesta (yritän kuitenkin kääräistä ne kakkavaipan sijaan huumoriin) sekä luettelon parhaista "Aivot narikkaan" -TV-sarjoista (mitä me teimme ennen Netflixiä?!). Voisin myös suorittaa suklaaraadin.
Koska päiväkodit tulvivat tähän aikaan vuodesta erilaisia tauteja tyyliin "Mitä saisi olla tällä viikolla?" käsittelee seuraava postaukseni hunajaa - tuota luonnon omaa antibioottia. Pysyhän kuulolla!
Rakkauvvella,
Mrs. T
Nyt minulla on jälleen enemmän aikaa kirjoittelulle; olen juuri aloittanut elämäni toisen (ja kaikella todennäköisyydellä viimeisen) äitiyslomani! Ajattelin aina, että olisi kamalaa saada lapsi vuoden pimeimpään aikaan, marraskuussa, koska pienen vauvan kanssa tarvitsisi kaiken mahdollisen energian (myös valon muodossa) mitä vain irti voi saada, mutta täytyy myöntää että nyt ajatukseni ovat kääntyneet ihan päinvastaisiksi; miten ihanaa onkaan käpertyä vauvakuplaan, viettää ihan rauhassa lapsivuodeaikaa ja unohtaa ulkomaailma hyvällä omallatunnolla siksi aikaa kun paranee fyysisesti synnytyksestä. Kun minä ja vauva olemme keränneet ensimmäiset viikot voimia alkaakin yksi vuoden ihanimmista ajoista: JOULU. Ja siitä taas päiväkin alkaa pikkuhiljaa pitenemään. Kerrassaan täydellistä.
 |
| Kuopiossa on ollut jo pakkasaamuja! |
Mitä meidän perheellemme kuuluu sitten viimekertaisten kirjoittelujen? Melkoisen hyvää. Meidän kotonamme asustaa kohta neljävuotias tytön tyllerö, joka on ihan mieletön persoona. Hänen kanssaan aika ei käy tylsäksi. Tyttäreni on kasvanut hauskaksi, suloiseksi tättähääräksi joka saa läheistensä sydämet sulamaan erilaisilla aikuismaisilla lausahduksillaan. Itse olen kasvanut äitinä rauhallisemmaksi ja oppinut relaamaan aika paljon; tajunnut sen, että kaikki on vaihetta. (Olen nyt jälkeenpäin lukenut tämän joka kerta että "VALHETTA". Ehkä ne kakkamaiset hetket on todellisuudessa just sitä - harhakuvaa, jota itsellemme syötämme. Eikö kaikki olekin oikeasti ihan OK?)
Lelut ei majaile olohuoneen lattialla ikuisuutta, tämä uhmavaihe ei kestä loppuelämää, minusta ei tunnu enää huomenna näin pahalta kuin juuri nyt ehkä tuntuu ja kaikki on kiinni perspektiivistä. Joka toinen päivä tuntuu että kaipaisimme kipeästi jotain perhekurssia, jolla opettelisimme ihan perus perhedynamiikkataitoja. Koska kukaan ei kuitenkaan ole tullut sellaista kurssia tarjoamaan kotiovelle (luin muuten että legendaarinen Supernanny -konsepti alkaa toimia Suomessakin!) niin homma on jäänyt "ois ehkä ihan hyvä juttu" -tasolle. Toisaalta toivo elää sen suhteen, että yhdessä opimme luomaan meidän perheellemme sopivan tavan olla yhdessä ja ratkoa konflikteja.
 |
| Maailman paras tyyppi! |
Miltä sitten toinen, yllättävä raskaus on tuntunut?
Shokilta. Romahdukselta. Jännittävältä. Innostavalta. Tarkoitetulta. Pelottavalta. Rampauttavalta. Tähtiin kirjoitetulta. Raskaalta. Onnelliselta. Lahjalta.
Olen saanut pitkän sairaslomani myötä kamalan paljon aikaa työstää viimekertaista, epäonnista synnytystäni ja jäsennellä toiveeni seuraavaa synnytystä varten. Se on ollut hermoja raastava tie, mutta sen läpikäyminen on ollut pakko ottaa lahjana; ilman tätä raskautta en ehkä olisi koskaan uskaltanut käydä näitä asioita näin syvällisesti läpi. Olen lukenut tuntikausia, tehnyt mielikuvaharjoituksia, kokeillut akupistepainantaa, tehnyt joogaa ja meditaatiota ja pyrkinyt peloista ja ahdistuksesta eroon. Välillä ne saavat minusta yliotteen ja välillä taas tunnen pitäväni ne onnistuneesti lieassa. Nyt, kun jäljellä on enää nelisen viikkoa laskettuun aikaan on pakko pyrkiä keskittämään ajatukset tuohon hetkeen, jolloin (toivottavasti) se pahin on ohi ja saan pitää uutta perheenjäsentämme vihdoin sylissä. Pakko ajatella todennäköisyyksiä ja todennäköistähän on, että kaikki tulee menemään hyvin. Olen käynyt pelkopolilla ja tein vihdoin, vuosien mietinnän jälkeen päätöksen sektiovaatimuksesta 30. raskausviikon tienoilla. Elektiivinen sektio tuntuu minulle ja vauvalleni kaikkein turvallisimmalta ja varmimmalta tavalta saattaa tämä taival päätökseen. Pohdinta oli työläs, sillä joka paikassa raskaana oleva kuulee ainoastaan alatiesynnytyksen luonnollisuudesta ja paremmuudesta ja sektion dramaattisuudesta ja huonoista puolista - syyt tälle ovat moninaiset ja voin avata niitä ihan erillisessä postauksessa, mutta keino jolla itse pääsin asian kääntöpuolelle ja lopulta saavutettua asian suhteen mielenrauhan oli asioista itse runsaasti selvää ottaminen. Olen toki myös yrittänyt työstää traumaani niin, etten joutuisi paniikkiin jos synnytys käynnistyisikin spontaanisti. Se on ollut vaikeaa sen jälkeen kun on tiedostanut että suurimmassa osassa alatiesynnytyksissä on jonkinlaisia komplikaatioita, joista itselläkin tosiaan on kokemusta useasta. Kuitenkin ammatti-ihmisten kanssa asiaa työstettyäni olo on tällä hetkellä melkoisen positiivinen ja elämänmyönteinen. Kaikki menee niin kuin pitääkin. Viimekertaisillekin tapahtumille on joku syy. Ehkä pystyn omien kokemusteni kautta olemaan avuksi jollekin toiselle. Ainakin opin tuntemaan itseäni taas vähän paremmin ja luottamaan siihen, että tulen selviämään elämässä vaikeistakin paikoista.
Nyt viimeisten raskausviikkojen missio on edelleen rentoutua, tankata mahdollisimman paljon kaikkea ravintorikasta ja nauttia täydellisen kauniista ruskapäivistä. Kirjoittelen teille kaikesta tällä hetkellä minua inspiroivasta ja toivottavasti saan piristettyä teidänkin päiväänne kivoilla kuvilla, mietteillä ja vinkeillä. Tämän syksyn blogiaiheet pyörivät pullottavan napani ympärillä; kosmetiikkatuotteet, jotka saavat tuoreen äidin hehkumaan; kirjavinkit, joiden avulla syksyn pimeys unohtuu (viimeksi vauva-aikana minulta unohtui koko lukemisharrastus, ja sen kyllä huomasi - better luck this time!); reseptit, joilla saat kerättyä tarvittavaa rasvavarastoa talven varalle (hähhää); raakoja faktoja äitiydestä ja vanhemmuudesta (yritän kuitenkin kääräistä ne kakkavaipan sijaan huumoriin) sekä luettelon parhaista "Aivot narikkaan" -TV-sarjoista (mitä me teimme ennen Netflixiä?!). Voisin myös suorittaa suklaaraadin.
 |
| Minun joulunodotukseni alkaa aina maustekakusta. Mmm... |
 |
| Löysinpä aivan mahtavan sämpyläreseptin. Jaan sen joku päivä! |
Koska päiväkodit tulvivat tähän aikaan vuodesta erilaisia tauteja tyyliin "Mitä saisi olla tällä viikolla?" käsittelee seuraava postaukseni hunajaa - tuota luonnon omaa antibioottia. Pysyhän kuulolla!
Rakkauvvella,
Mrs. T
Kommentit
Lähetä kommentti