keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Odotusta

Olen kantanut sisälläni salaisuutta jo vähän aikaa.


Kirjaimellisesti kantanut.
Tämä salaisuus on kehittyvää laatua; se muuttuu ja kasvaa jatkuvasti. Sen kasvunopeus on niin ihmeellistä, että mitään muuta se ei olla voikaan, kuin ihme.
Kun sain tämän salaisuuden kannettavakseni, oli sen koko pieni; 0,5mm.
Nyt, tänään, se on kokonaisuudessaan jo melkein kolmekymmensenttinen.


"Me kaksi" olemme ensi talvesta lähtien "me kolme".


Pieni siskontyttöni jo odottaa uutta serkkuaan jakamaan kanssaan kaiken uuden ja ihmeellisen.

Viitisen kuukautta tämän pienen, ihmeellisen salaisuuden kanssa eläessäni olen päivittäin ajautunut miettimään elämää, ja miten sen alkaminen ja kehittyminen ovat ihmeitä. Ihmeitä, joita minut on valittu seuraamaan ihan vierestä.


Miltäkö minusta tuntuu se, että saamme alkuvuodesta uuden kämppiksen?
Niin ihanalta, että halkean. Jännittävältä. Ahdistavalta ja pelottavalta, mutta kuitenkin oudosti positiivisella tavalla. Hermostuneelta. Kärsimättömältä. Onnelliselta. Oudolta. Etuoikeutetulta.


Mutta tämä ei oikeastaan ole asia, joka tapahtuu minulle. Se tapahtuu pääasiallisesti hänelle; sille pienelle ihmiselle, joka pian aloittaa ihan oman elämänsä omine tunteineen ja elämäntarinoineen. Minut on valittu välikappaleeksi, valittu antamaan tälle pienelle ihmiselle mahdollisimman hyvä lähtökohta, koti.


Mitäkö sitten on elämäni tällä hetkellä?
Pohdiskelua. Hymyä. Pieniä potkuja jotka voimistuvat päivä päivältä. Venyvän ihon rasvailua. Jokaisen pienenkin tuntemuksen ylianalysointia. Huolta. Onnea. Uusien asioiden opettelua. Syömisten tarkkailua. Viinilasillisesta haaveilua (harvoin, eikä kovin hartaasti). Katkonaista unta, joka ikinen yö. Fyysisiä vaivoja. Ihmettelyä. Valmistelua. Haaveilua.


En muista, milloin olisin viimeksi odottanut jotain näin suunnattomasti.
Ehkä lapsena joulua?
Hääpäivää tietysti, mutta eri tavalla. Siinä ei oikeastaan ollut mitään kovin yllättävää, ja hyvä niin.
Tämä pieni asia on täynnä yllätyksiä;
silmät - hänenkö täydellisen ruskeat?
nenä - minunko vino?
hymy - se sama, johon viisi ja puoli vuotta sitten rakastuin?
temperamentti - hänen äkkipikaisuus, minun turhautuvaisuus? Vaiko ihan jotain omaa ja uutta?


Epäuskon tunne nousee hymynä kasvoille monta kertaa päivässä; sisälläni kasvaa uusi elämä.


En malta odottaa, että pääsen tutustumaan sinuun, pikkuinen. Tuoksuttamaan maailman parhaimman tuoksuista päälakea, hautaamaan kasvoni pienen pieniin makkaroihin. Pussailemaan helmien kokoisia pikkuvarpaitasi ja ihmettelemään täydellisiä, minimaalisia silmäripsiäsi, jotka alusta asti tietävät, mikä on niiden tehtävä.
On ihan uskomatonta että osaat jo niellä, nukkua, sulkea ja avata silmäsi ja suusi; aiheuttaa minulle ja isällesi niin paljon iloa.


Kirjoitin aikaisemmin tänä vuonna vauvakuumeettomuudestani. Olen hyvä esimerkki siitä, että sen kuumeen ei välttämättä tarvitse ikinä nousta. Ei se ole noussut oikeastaan vieläkään, mutta kuume omaa lasta kohtaan nousee päivä päivältä.
Luulen, että riittää, kun sopivassa elämäntilanteessa tekee sen plussatestin. Se on menoa sitten.
Negatiivisiakaan tunteita ei pidä padota, ne ovat hyväksyttäviä ja ne täytyy käydä läpi. Minun kohdallani kuitenkin positiiviset asiat ovat syrjäyttäneet negatiiviset melko pian. Viimeistään silloin, kun ensimmäisen kerran näkee syyn siihen, miksi on tehnyt mieli heitellä lautasia viimeiset viikot, miksi hajuvedet on pitänyt piilottaa kaapin perälle ja roskis vaihtaa kerran päivässä, miksi iho on kuin kukkaketo joka kasvattaa uutena lajikkeena pizzaa, miksi olen pyörinyt kipeissäni yöt ja vältellyt lämpimiä halauksia kunnes saan hankittua jonkinlaiset tissipanssarit (semmoiset Madonnan törrökät ois ollut alussa tarpeen) - silloin sitä tajuaa, että on itse ihan toissijainen asia tässä elämän ihmeellisessä kiertokulussa.
Tärkeä, jopa välttämätön, mutta toissijainen.


En todellakaan ole luopunut kaikesta, mistä pidän. En ole dramaattisesti muuttanut elämääni, vaan tehnyt sen, mikä milloinkin hyvältä tuntuu. Pienokaisen hyvinvointi taka-alalla mielessä, tietenkin. Tärkeäksi on tullut itseni ja kroppani kuuntelu ja ajatusten rauhoittaminen, itseni hemmottelu ja riittävä lepo. Tätä tärkeämpää tehtävää ei voi elämässä saada. On ehdottoman tärkeää luoda itselleen mahdollisimman hyvät oltavat. Silloin pikkuinenkin nauttii ja saa kasvaa rauhassa.


Itsekkäästi toivon, että lapsesta tulee yhtä lunkki kuin äidistäänkin, ja että vauva tykkää nukkua. Yritän siksi käydä iltaisin rauhoittuneena nukkumaan, liikkua päivisin ilman suuria höykkyytyksiä ja kuunnella rauhoittavaa musiikkia (lempparimme on Radio Classic). Saamme toivottavasti pian aloittaa myös joogan sekä uinnin.


En ajatellut alkaa pitämään mitään äitiysblogia; on hyvä ajatella välillä "turhempiakin" asioita. Kirjoitan kuitenkin mielelläni elämääni koskevista, tärkeistäkin asioista, joten (huumorilla höystettyjä) vauva-/ äitiysaiheisia tarinoita saattaa alkaa vilahdella täälläkin. Onhan "rouvaselämä" kautta aikojen ollut samalla myös "äitiyselämää".


Mielenkiintoista on seurata myös itsensä muuttumista; mitkä "Sitten kun olen äiti niin en kyllä koskaan..." -asiat toteutuvat ja mitkä eivät, mitkä "elintärkeät" asiat muuttuvat toisarvoisiksi, missä asioissa olenkin vahvempi kuin kuvittelin ja toisaalta heikompi kuin luulin?


Tervetuloa mukaan uuteen elämänvaiheeseeni!


PS. Pahoittelen hiljaiseloani. Vietin juuri viikon Espanjassa tuoksutellen tämänhetkisen ykkösvauvan, siskontyttäreni, kaulamakkaroita. Pala sydäntäni jäi hänen luokseen. Tädinrakkaudesta ja reissustani lisää ensi kerralla!


Kuva: Jaana Hakkarainen



2 kommenttia:

  1. Hurjan paljon onnea pienen tulokkaan johdosta!!! Ja ihana tuo kuva :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Laura! :) Tädin pikkuinen rakas siinä lötköttää ja tuhisee. Sydän sulaa!

    VastaaPoista