Aliarvostettu myöhäis-kakskymppisyys
Löysin oikean helmen tänään surffaillessani facebookin ihmeellisessä maailmassa; "29 aliarvostettua asiaa myöhäis-kakskymppisyydessä".
LUE NÄMÄ:
http://www.buzzfeed.com/jessicamisener/29-underrated-things-about-being-in-your-late-twenties?bffb
Ihan sikahauskoja. Ja OSUVIA. Samaa mieltä jokaisen kohdan kanssa.
Miten huippua olla kakskymppinen, mutta silti melkein kolmekymppinen. Kaikki pahin draama on takanapäin, ja nyt voi vaan relata ja nauttia elämästä.
Stressihän ei ole kadonnut minnekään, mutta nykyään sitä osaa jo paremmin ennaltaehkäistä, ja hoitaakin.
Olihan se elämä jännittävää, kun ei tiennyt aamulla herätessä, että mistä herää (ei ole tapahtunut minulle) tai että mitä tänään laittaisi kaurapuuron kanssa (montako kertaa vastauksena oli "tonnikala"?), mutta vitsi että sitä välillä arvostaa tätä nykyhetken vaihtoehtojen paljoutta. Eikä tästä tietenkään osaisi nauttia samalla tavalla, jos elämä olisi aina ollut varmaa ja tietyllä tavalla tasapaksua. Draama ja vähävaraisuus (=opiskelijaelämä) antavat perspektiiviä elämään.
Just puhuttiin miehen kanssa eräästä varhais-parikymppisestä tyypistä, joka oli heti lukion (?) jälkeen päässyt perheen firmaan töihin ilman minkäänlaista alan koulutusta. Miehen mielipide oli, että "työssä oppii", ja varmasti oppiikin, mutta minä olin sitä mieltä, että vanhemmat ovat tehneet tyypille karhunpalveluksen. Mitäs jos firma jossain vaiheessa menee konkkaan? Osaako tyyppi arvostaa työtään ja palkkaansa samalla tavalla, kun jos olisi ensin joutunut syömään kaurapuuroa tonnikalalla ja asumaan kakkaisessa soluasunnossa sen sijaan, että 22-vuotiaana on omistusasunto ja upea uusi auto pihassa?
I doubt it.
En tietenkään sano, että kenenkään täytyisi elää köyhyydessä ja kurjuudessa, että osaisi arvostaa parempaa elämää, mutta varmasti osaa arvostaa sitä enemmän. Ja sehän lisää tyytyväisyyttä elämään jo itsessään.
Ja kuka edes jaksaisi olla työelämässä koko elämänsä, lukioiästä eläkeikään?
Onhan tässä haudattuna pieni katkeruuden siemen; soluasuminen oli ihan hirveää. Mutta kyllä minusta tuntuu, että haluan siirtää tämän kokemuksen joskus omalle lapselleni ihan sen vuoksi, että hän ei koskaan ottaisi perusturvallista elämää itsestäänselvyytenä. En sano, että alan katsella lapselleni mahdollisimman likaista solukämppää heti kun hän täyttää 16, mutta kyllä hän aivan itse saa säästää rahat omaan asuntoonsa, ja tajuta sen, että ei parikymppisenä vaan voi haaveilla vielä uudesta ja mieltymysten mukaan remontoidusta asunnosta, vaikka vanhemmilla kuinka olisi rahaa.
Voi kamala, minkähänlainen maailma on sitten, kun omat lapset on parikymppisiä? Ja minkälaisia ihmisiä omista lapsista kasvaa? Pelottava ajatus.
LUE NÄMÄ:
http://www.buzzfeed.com/jessicamisener/29-underrated-things-about-being-in-your-late-twenties?bffb
Ihan sikahauskoja. Ja OSUVIA. Samaa mieltä jokaisen kohdan kanssa.
Miten huippua olla kakskymppinen, mutta silti melkein kolmekymppinen. Kaikki pahin draama on takanapäin, ja nyt voi vaan relata ja nauttia elämästä.
Stressihän ei ole kadonnut minnekään, mutta nykyään sitä osaa jo paremmin ennaltaehkäistä, ja hoitaakin.
Olihan se elämä jännittävää, kun ei tiennyt aamulla herätessä, että mistä herää (ei ole tapahtunut minulle) tai että mitä tänään laittaisi kaurapuuron kanssa (montako kertaa vastauksena oli "tonnikala"?), mutta vitsi että sitä välillä arvostaa tätä nykyhetken vaihtoehtojen paljoutta. Eikä tästä tietenkään osaisi nauttia samalla tavalla, jos elämä olisi aina ollut varmaa ja tietyllä tavalla tasapaksua. Draama ja vähävaraisuus (=opiskelijaelämä) antavat perspektiiviä elämään.
Just puhuttiin miehen kanssa eräästä varhais-parikymppisestä tyypistä, joka oli heti lukion (?) jälkeen päässyt perheen firmaan töihin ilman minkäänlaista alan koulutusta. Miehen mielipide oli, että "työssä oppii", ja varmasti oppiikin, mutta minä olin sitä mieltä, että vanhemmat ovat tehneet tyypille karhunpalveluksen. Mitäs jos firma jossain vaiheessa menee konkkaan? Osaako tyyppi arvostaa työtään ja palkkaansa samalla tavalla, kun jos olisi ensin joutunut syömään kaurapuuroa tonnikalalla ja asumaan kakkaisessa soluasunnossa sen sijaan, että 22-vuotiaana on omistusasunto ja upea uusi auto pihassa?
I doubt it.
En tietenkään sano, että kenenkään täytyisi elää köyhyydessä ja kurjuudessa, että osaisi arvostaa parempaa elämää, mutta varmasti osaa arvostaa sitä enemmän. Ja sehän lisää tyytyväisyyttä elämään jo itsessään.
Ja kuka edes jaksaisi olla työelämässä koko elämänsä, lukioiästä eläkeikään?
Onhan tässä haudattuna pieni katkeruuden siemen; soluasuminen oli ihan hirveää. Mutta kyllä minusta tuntuu, että haluan siirtää tämän kokemuksen joskus omalle lapselleni ihan sen vuoksi, että hän ei koskaan ottaisi perusturvallista elämää itsestäänselvyytenä. En sano, että alan katsella lapselleni mahdollisimman likaista solukämppää heti kun hän täyttää 16, mutta kyllä hän aivan itse saa säästää rahat omaan asuntoonsa, ja tajuta sen, että ei parikymppisenä vaan voi haaveilla vielä uudesta ja mieltymysten mukaan remontoidusta asunnosta, vaikka vanhemmilla kuinka olisi rahaa.
Voi kamala, minkähänlainen maailma on sitten, kun omat lapset on parikymppisiä? Ja minkälaisia ihmisiä omista lapsista kasvaa? Pelottava ajatus.
Kommentit
Lähetä kommentti