Ensimmäinen äitienpäivä

Vietin eilen ensimmäistä äitienpäivääni. Kieltämättä aika ylpeä fiilis! Minäkin olen nyt osa tuota joukkoa, jonka puolesta liputetaan, jolle hurrataan ja ostetaan kukkia.

Sain valita aamulla katsottavan elokuvan, ja minulla sattui olemaan "Sex and the City 2" -fiilis (kaikki ne ihanan värikkäät vaatteet ja Abu Dhabin maisemat...) ja ensimmäistä kertaa samaistuinkin Carrien sijaan Mirandaan ja Charlotteen, jotka yrittävät parhaansa loistaakseen äidin roolissa unohtamatta itseään.

Äitinä olo on ihan huippua. Olen varma, että olisin jäänyt paitsi paljosta onnesta, jos olisin päättänyt jäädä lapsettomaksi tai edes lykätä asiaa edelleen; silloinhan emme olisi saaneet juuri tätä, ihanaa lasta.
On kuitenkin hyvä, että pohdin asiaa kunnolla ennen leikkiin lähtöä, on tämä kuitenkin niin paljon elämää muuttava asia. Vaikka pelko ja tietyn asteinen pessimistisyys ovat huonoimpien puolieni listalla ovat ne taas toisaalta auttaneet vaaleanpunaisten lasien nurkkaan heivaamisessa, ja vauvan tultua arki onkin osoittautunut välillä yllättävän vaivattomaksi ja ihanaksi.
"Lihon varmana raskausaikana ihan hulluna!"
"Varmana on ihan hirvee synnytys jättiläiskokoista vauvaa ängätessä enkä palaudu kuukausiin!"
"Varmana saan koliikkivauvan!"
"En saa ikinä nukuttua ja joudun kulkemaan ihan pyllynaaman näköisenä ympäri cityä!"

Tosielämässä en lihonut raskausaikana hirveästi, voidaan puhua plus/miinus kymmenestä kilosta, josta osa oli loppuajan turvotusta. Synnytys oli hirveä mutta johtui sen pituudesta, sairastumisestani kesken synnytyksen, synnytyksen vauhdittamisesta johtuneesta epiduraalin vaikutuksen lakkaamisesta ja yllättävästä "loppuhuipennuksesta", paraneminen jatkuu vielä tänäkin päivänä ja seuraava synnytys on todennäköisimmin sektio, mutta eipä johtunut vauvan koosta. Sh*t happens - onneksi tapahtui minulle eikä vauvalle. Koliikin suhteen voinemme jo huokaista helpotuksesta. Huh!! Kiitos! Nukuttua saan, kun vaan maltan. Pyllynaamasta en tiedä, riippuu päivästä.

Entä sitten oma äitini?
Tuulispää, impulsiivinen, innostuva, räjähtelevä, räikeä, värikäs, nauravainen, ajoittain depressiivinen. Menee hermot, melkein joka viikko. Mutta vaihtaisinko? En. Olen minä, koska äitini on ollut äitini.

Muistoja, jotka tulevat positiivisina mieleen omasta lapsuudestani ja äidistäni olivat iltasadut, selän silittäminen kunnes nukahdin, jalkojen hierominen kun minulla oli kovat kasvukivut (ja lyhyeksi jäin, perhana!), empatia, herkkyys ja luontaisten lahjojeni tukeminen (vaikka olikin tosi nolo kun äiti niillä aina ylpeili, ja ylpeilee vieläkin).
Voimapaperia lattialle, kynät käteen ja luovimaan.
"Kolme iloista rosvoa" -teatteriesityksen lavasteet.
Äidin kutomat, värikkäät matot.
Ally McBeal ja jätskit tiistai-iltaisin.
Sauna keskiviikkoisin ja limppari - joko Muumi tai Smurffi.
Uuden Barbien ostaminen minulle, siskolleni ja ystävälleni, kun Ässä-Arvasta tuli voitto.
Äidin toimiminen kuviskerhon vetäjänä viimeisillään raskaana ala-asteella ollessani, osallistujana minä ja kaksi luokkakaveriani. Nauratimme, ja raskaana-olevalle tuli pissi housuun. (Sori, äiti!)

Vaikka onkin ollut välillä vaikeaa tulla toimeen niin erilaisen ihmisen kanssa kuin oma äiti, on hän silti korvaamaton. Tärkeintä on, että hänelle tekee mieli soittaa, onpa sitten iloisia tai ikäviä uutisia, ja hänestä tietää, että hän rakastaa ehdoitta.

Kiitos äiti, että päätit ruveta äidikseni. Kiitos rakkaani, että autoit tekemään minusta äidin. Kiitos lapseni, että saan olla äitisi - olet ihanampi ja rakkaampi, kuin mitä olisin koskaan uskaltanut toivoa.

Hyvä, me äidit!