lauantai 27. joulukuuta 2014

Taikatalvi

"Mutta sisällä oli lämmintä.
Kellarin uunissa paloi hiljalleen turvetta tavattomat määrät. Kuu kurkisti sisään ikkunasta ja paistoi huonekalujen valkeille talvipäällisille ja kristallikruunuun, joka oli verhottu tyllillä. Ja salongissa, talon suurimman kaakeliuunin ympärillä, nukkui muumiperhe pitkää talviuntaan."

                               -Tove Jansson, Taikatalvi

Oi, Tove, kuinka sinua arvostankaan. Miten osaatkin pukea sanasi noin kauniisti? Miten saatkaan lauseet noin elämään ja herätät mielikuvat henkiin lukijan mielessä niin helpolta tuntuvalla tavalla, kepeästi?

Moni mieltää Muumit ainoastaan lasten kirjallisuudeksi tai piirrossarjaksi, mutta unohtaa, tai ei tiedä, että Tove Janssonin viime vuosisadan puolivälissä kirjoittamat kirjat ovat oikeita kirjallisuuden helmiä. Nämä tekstit, jos mitkä, rikastuttavat sekä aikuisen että lapsen mielikuvitusta. Rikastuttavat ylipäätään elämää.


Olen tosi onnellinen, että saan pian tarjota ihan uudelle ihmiselle näitä elämän helmiä. Sisällyttää tiettyyn vuodenaikaan tiettyjä rutiineja; "Taikatalvi" -kirjan talven alkuun ja "Vaarallinen juhannus" -kirjan kesään, "Tiheikön väen vuodenajat" itse kuhunkin vuodenaikaan, Harry Potterit syksyyn ja koulunalkuun ja myöhemmin Jane Austenit kesämökin riippukeinuun - unohtamatta tietenkään Enid Blytonin Viisikkoa yhdistettynä valoisiin kesäöihin. Ei jokailtaisen lukuhetken tarvitse olla tylsä aikuiselle; lapsi nauttii varmasti lähinnä aikuisen ihmisen läheisyydestä ja yhteisestä hetkestä ennen nukahtamista, aikuisen äänestä ja äänenpainoista, varsinkin elämänsä alkutaipaleella, kun vasta makustelee uutta ja ihmeellistä kieltä ja ympäristöä. Miksei lapselle voisi lukea välillä myös vaikeampaa, rikasta ja aivonystyröitä hierovaa tekstiä? Hänen kielellinen lahjakkuutensa kehittyy varmasti paremmin, kun Pupu Tupuna saa kaverikseen esimerkiksi näitä aikusemmallekin väestölle suunnattuja Muumi-kirjoja iltasaturepertuaariin.
Itse rakastin pienenä myös kauniisti kuvitettuja satukirjoja, kuten Beatrix Potterin Petteri Kaniinia. Tuntui, kuin olisi pitänyt käsissään pientä aarretta, ja sivuja oli käännettävä varovasti ja arvostaen. Miten tärkeää onkaan opettaa pienelle ihmiselle kirjojen arvo nykypäivänä, jolloin kaikesta tehdään sähköistä ja koneellista. Siis koulussa ei harjoitella kaunokirjoitusta? Mitä ihmettä! Miten kukaan ymmärtää isoäitien käsin kirjoittamia reseptejä enää sadan vuoden kuluttua?
No, niihinkin varmaan keksitään joku oikolukuohjelma. Ällöttävää.

Välillä on tosi vaikea ajatella, että olen muutaman viikon päästä äiti. Välillä taas en malta odottaa, että saan opettaa jollekin alusta pitäen sen, mikä elämässä on tärkeää, miten toisia ihmisiä kohdellaan, miten ollaan nätisti, miten pukeudutaan ja laittaudutaan, mitä sanotaan missäkin ja milloinkin, miten toiselle hymyillään, kun hän hymyilee sinulle, miten "kiitos" ja "anteeksi" kuuluvat perustapoihin, mikä joulussa on tärkeintä, miten välillä kannattaa pysähtyä ja vain ihailla maailman kauneutta ja miksi koulua kannattaa käydä ahkerasti.
Miksi kierrätetään.
Miksi luontoa pitää arvostaa ja kunnioittaa.
Miksi pitää auttaa niitä, joilla on vähemmän kuin meillä.

Vaikka viattoman ihmisen tuominen tämän päivän maailmaan välillä jännittääkin on sitä samalla niin innoissaan siitä, että saa jollekin avata näitä elämän ihania asioita ja valoisia puolia; olla mukana, kun joku ensimmäistä kertaa näkee ilotulituksen, maistaa mansikkaa tai juoksee uudella nurmikolla.
Minua pelottaa ihan kauheasti se, miten jaksan olla hyvä äiti, kun väsyttää, kun tulee itsekkyyden puuskia ja kun tekisi vain mieli jäädä peiton alle ja unohtaa kaikki velvollisuudet, mutta muu ei varmaan auta, kun hyväksyä itselleen huonot päivät ja antaa silloin vastuu jollekin toiselle. Luottaa siihen, että lapsella on ihan yhtä hyvä olla isän tai mummin ja ukin kanssa kuin äidinkin - parempikin, jos äidillä on semmoinen päivä, että tekee mieli heitellä tavaroita tai nukkua 24/7.


Huhhuh, vähän jännittää. Välillä hyvällä ja välillä huonolla tavalla. Kai se kuuluu asiaan. Kyllä tämä raskausajan 9 kuukautta on mystinen aika - niin pitkä, mutta niin lyhyt. Välillä en tiedä toivoisinko ajan kuluvan nopeammin että pääsisin kaikista vaivoista, vai pysähtyisi, koska en tunnu osaavan päästä irti tutusta ja turvallisesta näin suuren elämänmuutoksen edessä. Ahdistuneisuuden ja pakahduttavan onnellisuuden aallot huuhtoutuvat mieleni rannalle vuorotellen. Välillä mietin, että sekoanko. Ja että olenko niin heikko, että sekoan jo nyt, kun kuitenkin saan nukutuksi todennäköisesti paremmin kuin lapsen synnyttyä? On harmillista huomata, ettei minusta kasvanutkaan jo raskausaikana sellainen äidillinen tyyppi, joka unohtaa oman kärsimyksensä lapsensa vuoksi, kehittyy paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi jotta olisi valmiimpi vanhemmaksi. Olen ihan sama nyhjäke kuin aikaisemminkin, enkä (ainakaan joka hetki) koe mitään maagista yhteyttä itseni ja lapseni välillä (mikä varmaan auttaisi synnytyksenkin aikana; mieluummin varmaan pusertaa ulos jotain, jonka jo kokee tuntevansa kuin jotain, joka on vielä itselle täysi mysteeri eikä tiedä onko se maailman paras idea vai asia, jonka käsittelemiseen olisi tarvinnut vielä vähän enemmän aikaa).

Ajoittaisesta ahdistuneisuudesta huolimatta olen jo hyvin kiintynyt tuohon pieneen ihmiseen - sekoaisin, jos jotain pahaa tapahtuisi. Odotan oikeasti innolla sitä, että saamme antaa hänelle pohjan onnelliselle elämälle sekä kodin, jonne on aina ihana palata.

Kodin, jossa on kirjahylly ja nurkka, jossa niitä kirjoja aina sylikkäin luettiin.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti