tiistai 1. heinäkuuta 2014

Vuoden verran rouvaselämää

Tällä viikolla tulee täyteen ensimmäinen vuoteni vaimona! Tasan vuosi sitten kolkuttelin jännittyneenä Hoviompelijoiden ovea, anoen, että he tekisivät jotain noin kaksi kokoa liian isolle häämekolleni, jonka olin tilannut netistä ja joka oli saapunut vasta paria päivää aikaisemmin aiheuttaen pienen kriisin.




Vuosi sitten pudottelimme "hääpommeja" läheisimmille kertoen tulevan lauantain vihkimisestä, ja ilon kyyneleet tirskuen nauroimme reaktioille. Vihkitilaisuuttamme Eino Leinon, runon ja suven päivänä 6.7. todistivat kaksikymmentäkaksi vierasta.




Hääpäivä oli tietenkin ikimuistoinen. Perheemme tuki ja osallistuminen olivat jotain, mitä emme unohda koskaan, ja joiden arvo vain kasvaa vuosi vuodelta.
Sain vasta keväällä teetettyä kuvat päivästä ja hankittua albumin, mihin (vaikka jos nyt vuosipäivän kunniaksi) liimaan suosikkiotokset.




Naimisiinmenomme tapahtui niin nopealla aikataululla, että vielä nytkin tulee välillä ihan epäusko koko hommaa kohtaan; siis me ollaan oikeasti naimisissa!
Viime kuun "lemmenlomallamme" (virallisempi "häämatkamme"; olimme heti häiden jälkeen Espanjassa, mutta seurueen kera) Kroatiassa mietimme ihan huvittuneina ääneen, että "Miksi me päätettiin niin hirveällä kiireellä mennä naimisiin?"


No, häiden ajankohtahan oli aivan ideaali; saimme kaikki perheenjäsenet saman pöydän ääreen. Luksustilanne, joka nykyään on vallan harvinainen, koska molempien sisaret asuvat ulkomailla. Jos häät olisivat olleet tänä kesänä, niin syyskuussa synnyttävä pallomahainen siskoni miehineen olisi joutunut katsomaan vihkimistämme Skypen välityksellä Espanjasta käsin. Lisäksi olimme puhuneet asiasta melkein koko suhteemme ajan, yli neljä vuotta, alussa vähemmän ja lopussa enemmän tosissamme. Tiesimme, että avioliitto kuuluisi lähitulevaisuuteemme, vaikka emme olleet edes kihloissa. Hulppeasti toteutettu kosinta tuntui vähän kornilta; vastauksen olisimme kumpikin tienneet jo etukäteen, eikä kosintakaan olisi tullut yllätyksenä (mitään pahaa ei tietenkään hauskasti toteutetuissa kosinnoissa ole, emme vaan kokeneet niitä omiksemme). Emme myöskään halunneet sitä painetta ja stressiä, mikä suurten ja kalliiden häiden järjestämiseen väistämättä liittyy. Asuntosäästämisen juuri aloittaneena koimme tärkeämmäksi pistää rahat säästöön tulevaisuutta varten.


Ja missään vaiheessa päätös ei ole tuntunut hätiköidyltä tai huonolta - päinvastoin. Avioliittovuotemme on varmaan ollut suhteemme paras, ja hyvä suhdehan taitaa ollakin sellainen, joka paranee vanhetessaan.


Mitä rouvana ja vaimona olemiseen tulee, niin olen nauttinut osastani täysillä!
Rouvaselämä itsessään ei paljon eroa aikaisemmasta elämästä, mutta jollain tapaa koen kuitenkin roolini muuttuneen hieman. Olen mieheni lähin omainen, ja kun lähitulevaisuudessa hankimme yhteistä, suurempaa omaisuutta, on se hieman turvatumpaa. Ovessamme on yksi sukunimi, jonka toivottavasti joskus saamme jakaa myös uuden, pienen ihmisen kanssa. Oloni on turvallinen, varma ja seesteinen. Kuten Uotinen tykkää sanoa, "Ei huooono!"


Entisaikaan naimisiinmeno oli jokaisen pikkutytön unelma, ja pakko sanoa, että olen kokenut sen myös omana unelmanani ja selvyytenä pienestä saakka.
(Tämänkin takia vihastuttaa, ettei Suomessa kaikki saa edelleenkään mennä naimisiin, vaikka esimerkiksi kuka tahansa taulapää saa lisääntyä, mikä on paljon vakavampaa ja muita ihmisiä koskettavampi asia. Mitä se ketään satuttaa tai liikuttaa, jos kaksi rakastunutta ihmistä haluaa virallistaa suhteensa? Sen sijaan esimerkiksi alkoholistivanhemmille syntyvä, syrjäytyvä ja murjottu tulevaisuuden kouluampuja koskettaa aika monia. #raivari #silkkaatyhmyyttä)


Mutta ensimmäinen vuosi vaimona pulkassa siis! Arvosana kiitettävä.




Mrs T. kiittää ja kuittaa.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti