Aamuhetki
Olen tässä viimeiset kolme kuukautta miettinyt että missä välissä perheenäidit bloggaavat? Nyt minä sen hokasin! Ne herää 05.20!
Istun sohvalla, pehmeän viltin alla, hiukan vielä unta hiuksissa. Vauva (kirjoitan monesti vahingossa ”vaiva”) on syötetty ja möllöttää minua nappisilmillään oman peittonsa alta. Murustelen kaksi päivää vanhaa croissantia yömekolleni ja mietin että olisi pitänyt valita jotain ravitsevampaa. Ulkona vilistelee isoja lumihiutaleita aivan solkenaan, ihan kuin konfettia jossain kornissa amerikkalaiselokuvassa jossa lähdetään vuorille jouluksi. On sellainen valkeanharmaa hetki pilvisen päivän aamuna.
Elämä on ollut perus vauva-arkea sen vaaleanpunaisen vauvakuplan puhettua reilu kuukausi sitten. On se kumma, miten kaikista vauvoista tuntuu kuin nappia painamalla kuoriutuvan ihan eri tyyppi kolmen kuun iässä; enää ei ollakaan niitä ”syö-nukkuu-pissii-kakkii” -koneita vaan pieniä ihmisiä, jotka kaipaavat sosiaalista kanssakäymistä, viihdytystä, erilaisia asentoja ja paikkoja; nähdään yöllä ehkä jo unia tai harjoitetaan kuviokelluntaa peiton alla, päällä tai vierellä; pidetään mekkalaa ja huolta siitä, että äidille kasvaa maskuliiniset käsivarret (koska samaan aikaan imettäjän ruokahalu) kun sylissä on parasta olla kävellen ympäriinsä.
Esikoisen vanhempien testailu jatkuu edelleen; ”rakastatteko minua vielä vaikka tekisin näin, en kuuntele mitään enkä tiedä mitä totteleminen on” -vaihe antoi viikko sitten päättyneeseen talvilomaamme tietynlaisen säväyksen... Hänen vuokseen toivon että vauvavuosi menisi äkkiä, mutta kaiken muun puolesta toivon että joku pysäyttäisi kellot. Vaikkakin pitäisi järjestää enemmän omia hengähdyshetkiä; nyt en ole jotenkin raaskinut ja sen huomaa jaksamisessa. Eilen häippäsin oman äitini luo rentoutumaan. Hän jätti asuntonsa yksin minulle joten sain parin tunnin ajan kuunnella mitä itse halusinkaan; musiikkia, veden lorinaa suihkussa, jääkaapin hurinaa. Omaa hengitystäni.
Pikkuinen ääntelee suloisesti toinen nyrkki suussaan, kuulostaa kuin valittelisi maailman menoa. Hän tuskastuu, parasta vaihtaa sitteriin. Suunnittelijalle kiitos värinätoiminnosta.
Muu perhe heräilee. Isompi pieni tallustelee alakertaan tapansa mukaan samalla kovasti höpötellen. En malta odottaa että pääsen suukottamaan noita samettiposkia.
Päivä on virallisesti alkanut. Taidan lähteä banaanilettujen paistoon.
Istun sohvalla, pehmeän viltin alla, hiukan vielä unta hiuksissa. Vauva (kirjoitan monesti vahingossa ”vaiva”) on syötetty ja möllöttää minua nappisilmillään oman peittonsa alta. Murustelen kaksi päivää vanhaa croissantia yömekolleni ja mietin että olisi pitänyt valita jotain ravitsevampaa. Ulkona vilistelee isoja lumihiutaleita aivan solkenaan, ihan kuin konfettia jossain kornissa amerikkalaiselokuvassa jossa lähdetään vuorille jouluksi. On sellainen valkeanharmaa hetki pilvisen päivän aamuna.
Elämä on ollut perus vauva-arkea sen vaaleanpunaisen vauvakuplan puhettua reilu kuukausi sitten. On se kumma, miten kaikista vauvoista tuntuu kuin nappia painamalla kuoriutuvan ihan eri tyyppi kolmen kuun iässä; enää ei ollakaan niitä ”syö-nukkuu-pissii-kakkii” -koneita vaan pieniä ihmisiä, jotka kaipaavat sosiaalista kanssakäymistä, viihdytystä, erilaisia asentoja ja paikkoja; nähdään yöllä ehkä jo unia tai harjoitetaan kuviokelluntaa peiton alla, päällä tai vierellä; pidetään mekkalaa ja huolta siitä, että äidille kasvaa maskuliiniset käsivarret (koska samaan aikaan imettäjän ruokahalu) kun sylissä on parasta olla kävellen ympäriinsä.
Esikoisen vanhempien testailu jatkuu edelleen; ”rakastatteko minua vielä vaikka tekisin näin, en kuuntele mitään enkä tiedä mitä totteleminen on” -vaihe antoi viikko sitten päättyneeseen talvilomaamme tietynlaisen säväyksen... Hänen vuokseen toivon että vauvavuosi menisi äkkiä, mutta kaiken muun puolesta toivon että joku pysäyttäisi kellot. Vaikkakin pitäisi järjestää enemmän omia hengähdyshetkiä; nyt en ole jotenkin raaskinut ja sen huomaa jaksamisessa. Eilen häippäsin oman äitini luo rentoutumaan. Hän jätti asuntonsa yksin minulle joten sain parin tunnin ajan kuunnella mitä itse halusinkaan; musiikkia, veden lorinaa suihkussa, jääkaapin hurinaa. Omaa hengitystäni.
Pikkuinen ääntelee suloisesti toinen nyrkki suussaan, kuulostaa kuin valittelisi maailman menoa. Hän tuskastuu, parasta vaihtaa sitteriin. Suunnittelijalle kiitos värinätoiminnosta.
Muu perhe heräilee. Isompi pieni tallustelee alakertaan tapansa mukaan samalla kovasti höpötellen. En malta odottaa että pääsen suukottamaan noita samettiposkia.
Päivä on virallisesti alkanut. Taidan lähteä banaanilettujen paistoon.
Kommentit
Lähetä kommentti